Suuria suomenhevosia: Väriä elämään - hevosella!

	Kun nurmijärveläinen Sari Salovaara sairastui selkärankareumaan hän oli varma, ettei ratsastaisi enää koskaan. Nykyään hän on kuitenkin suomenhevosruuna Keula-Purjeen onnellinen omistaja ja tietää, että hevosesta voi olla iloa muutenkin kuin ratsuna. Kapealla tiellä on uutta, puhdasta lunta. Lähestyn tavalliselta vaikuttavan omakotitalon pihaa, kun eteeni singahtaa oranssi pallo. Pallon perään rinteestä loikkaa pörröinen suomenhevonen. Se tönäisee pallon päin viereistä postilaatikkoa. Hevonen ei suinkaan ole vapaana: muutaman metrin päässä siitä seisoo sen omistaja Sari Salovaara. “Pelaamisen Kalle osaa,” hoikka, naurava nainen sanoo ja vilkaisee hankeen uponnutta muovipalloa. Nostan pallon takaisin tielle ja pian kaksikko kulkee edelläni palloa vuorotellen potkien. Ravurista vammaisratsuksi Ihmettelen tilannetta, koska olin kuvitellut, ettei Salovaara pääsisi kävelemään lainkaan. Hänen selkänsä on reuman takia täysin jäykkä häntäluusta aina niskaan asti. Puhelimessa olimme puhuneet pyörätuolista. “Pidemmillä matkoilla tarvitsenkin sitä tai keppejä, mutta lyhyempiä pätkiä kuljen joko avustajakoiran tai Kallen kanssa,” selittää Salovaara. Avustajakoiran veto riittää avittamaan sen verran, että kuljettavan matkan pituuden voi huoletta tuplata. Hevosen kanssa on toisin: “Jos otan Kallen harjasta kunnolla kiinni ja roikun, se kannattelee minua.” Kalle on yhtä kuin Keula-Purje, 15 -vuotias entinen ravihevonen ja nykyinen vammaisratsu. Luonteeltaan täysi kymppi. “Koska en voi kumartua enkä kestä minkäänlaisia töytäisyjä, hevosen on oltava rauhallisesti paikoillaan, kun hoidan sitä. Kalle onkin oppinut, että jos riimunnaru on kaulalla, silloin ei liikuta.” Monta muutakin asiaa Kallelta sujuu noin vain: esimerkiksi jos emäntä tiputtaa käsineensä maahan, Kalle nostaa sen hänelle. “Hevonen on luonnostaan utelias ja opinhaluinen. Pallolla pelaaminen on Kallen mielestä älyttömän hauskaa. Ja onhan ihmisellekin mukavaa, että hevosen kanssa voi touhuta välillä jotain muuta kuin ratsastaa.” Tavoitteita ja tietoa Ideoita ja tapoja kouluttaa hevonen ymmärtämään ihmisen toiveita käsimerkeistä tai ääniavuista Salovaara on hakenut muun muassa Leena Kurikan ja Tuire Kaimion vetämiltä kursseilta. Koulutuksessa tärkeintä on olla johdonmukainen omissa tekemisissään. Hevosta ei saa koskaan väistää. “Minun täytyy voida liikuttaa hevosen jalkoja mihin haluan, muuten käy huonosti. Temppuja opetettaessa taas ykkösasia on se, että oikeasta toiminnasta palkitaan, mutta virheistä ei välitetä ollenkaan.” Salovaaran sisukkuutta täytyy ihailla, sillä se, mikä tavalliselle ihmiskeholle merkitsee vain pientä kolhua, voi hänen toisiinsa kiinni luutuneiden nivelten kohdalla tarkoittaa neliraajahalvausta. Hevostelusta hän kiittää mieluummin äitiään kuin omaa luonnettaan. “En ole mikään superrohkea tyyppi, mutta aika sitkeä. Kun äitini kymmenen vuotta sitten oli ratsastuskoulun tunneilla, hän innosti minua nousemaan kokeeksi satulaan. Pikkuhiljaa olin satulassa aina vain pidemmän ajan ja hups, eräänä päivänä huomasin taas olevani nuoruuteni harrastuksessa täysillä mukana. Laji tosin on muuttunut vammaisratsastukseksi, koska sairauteni takia en kykene istumaan alas satulaan enkä käyttämään jalkojani kuten muut.” Suomenhevonen on turvallinen Harrastus vei Salovaaran myös valmennuksiin ja kilpakentille. Kunnes vuonna 2002 tuli täydellinen pysähdys. “Se oli ihan tavallinen tunti ratsastuskoulun luottoponilla. Yhtäkkiä se vain kaatui polvilleen ja minä lensin pää edellä maahan. Kaularankaani tuli onnettomuudessa murtuma. Laajentuessaan se olisi voinut tehdä minusta täysin liikuntakyvyttömän.” Putoamisen seurauksena Salovaara harkitsi harrastustaan toisenkin kerran kunnes keksi, että hoitaessakin pääsee nauttimaan hevosen persoonasta aivan lähietäisyydeltä. Hän teki radikaalin ratkaisun ja osti itselleen oman hevosen. “Halusin suomenhevosen, koska ne ovat turvallisia ja niillä voi myös ajaa. Ensimmäinen hevoseni oli tamma Virin Ajatus. Kun sen pikkuvikainen jalka alkoi oireilla, hankin sille eläkekodin ja ostin Kallen. Kalle ei ole mikään tähtiratsu, mutta sillä on minulle sopiva ravi ja ihan ok laukka, kunhan sitä vaan malttaa työstää säännöllisesti. Oleellinen asia on se, etteivät pukit kuulu Kallen repertoaariin lainkaan. Vähitellen olen taas uskaltautunut ratsastamaan - viime vuonna kävimme jo katsastamassa kahdet koulukilpailutkin.” Haaveita, jännitystä, riemua Kilpailuissa vammaisilla on omat luokat. Myös omia valmennuksia järjestetään. “Olen ollut sekä Marko Björsin että Tuija Tapolan valmennettavana,” kertoo Salovaara. “Ongelmana on, että istun satulassa selkärankani ja lonkkieni takia aina vinossa. Se vaikeuttaa varsinkin sivuttaisliikkeiden tekoa. Hevoselta se vaatii älyä ja hyvää pinnaa, koska sen pitää oppia tulkitsemaan varmasti epämääräisiltä tuntuvia apujani.” Todisteena Salovaaran ratsastajantaidoista ovat hänen kotoaan löytyvät värikkäät palkintorusetit. Kallen hänen elämäänsä tuomia uusia sävyjä Salovaara ei osaa edes luetella. “Hevosen kanssa oleminen merkitsee yhtä aikaa niin montaa asiaa: vapautta, uuden oppimisen riemua, mielenrauhaa. Ja kun sitä kaipaa, jännitystä.” Jännitystä ihmisen ja hevosen suhteeseen tuo myös se, että palkinnon toivossa eläin pyrkii toteuttamaan sille opetettuja temppuja aina mahdollisuuden tullen. “Kalle tarjoaa minulle käteen yleensä kaikkea, mitä se maasta löytää. Pallonpeluusta taas aiheutui kerran se, että kun olin jättänyt ratsastuskypäräni maahan, Kalle innoissaan potkaisi senkin ulottumattomiini.” Kesällä 2006 toteutui Salovaaran pitkäaikainen haave: päästä uimaan hevosen kanssa. “En uskonut ikinä kokevani sitä, mutta kun Kallen kesälaitumen keskellä oli lampi, pakko oli yrittää. Ilman satulaa hevosen selässä, joka pärskii iloisena ja potkii vettä joka suuntaan eikä se pelottanut koska tiesin, että Kalleen voin luottaa.”